Kokoelmani nimi tulee sen eräästä runosta; valitsin sen monen, mielessä käyneen nimiehdotuksen joukosta, koska se mielestäni parhaiten kattaa ja yhdistää kirjan kaikki runot.

Hiljaisuus on laaja käsite ainakin nimirunossa. Luen sen aika jäisiksi. (Galaksimme sylissä...)

Tämän voimakkaan elämyksen koin ajaessani eräänä talvi-iltana kaupungilta kotiin. Hiljainen, suurin hiutalein laskeutuva lumisade katuvaloissa oli huikaisevan kaunis näky. Se hiljensi sisimpäni ja tunsin ajattoman hetken kuuluvani kokonaisuuteen, joka käsittää kaiken: tunnetun ja tuntemattoman, tuon "ikuisuuden, taivaan ja maan", viimeksi mainitun läheisine, rakkaine ihmisineen. Sisäinen ja ulkoinen hiljaisuus kohtasivat. Olin mielettömän onnellinen.

Ajatukseen,että olemme osa kokonaisuutta,soveltuu myös taideteos,josta kirjan kansikuva(Johannes Granath: Puu puiden joukossa).

Meillä täällä Pohjois-Karjalassa on ympärillämme luontoa,laajasti sen tarjoamaa hiljaisuutta.Tässä kirjassa ei ole monta runoa,joissa se ei olisi läsnä. Utopistisimmatkin runot on kiinnitetty kirjoittamis - tai kokemishetkensä ympäristöön.Tämä saattaa tutuille lukijoille muodostus kompastuskiveksi eli luetaan kuin runojen muukin sisältö olisi kirjoittajan elämäntilitystä.Sitä ne eivät sellaisenaan ole.Runot avartuvat ja lukija saa niistä enemmän, kun unohtaa kirjoittajan.

Onko kielteistä hiljaisuutta?

Mielestäni hiljaisuuden olotila on kielteistä silloin, kun sitä ei voi itse valita, eikä hallita, esim. sairauden tai vanhuuden avuttomuuteen hylättynä.Myös pu- humattomuus silloin, kun asiat täytyisi selvittää, on kielteistä. Toisaalta:

Puhun ja puhun;
eivät huomaa, miten vaiti olen.

Kun en ole sielunelämän asiantuntija, enkä tunne alan terminologiaa, käytän nimitystä sisäinen hiljaisuus "alueesta", johon voi tarvittaessa paeta sulattelemaan häm- mentäviä,yllättäviä, ahdistavia tai onnellisia kokemuksia. Siellä käsittelemme tunne-elämän liikahduksia yleensäkin, kuten kaipaus, suru, rakkaus.

Rakkaus tunteena ja tuntemusten kirjona on tämän kirjan pääteema; se on läsnä alusta loppuun kuin hengitys. Vaikka se on pääteema, en yritäkään eritellä sitä. Se on niin tuttu ja iätön tunne, että jokaisella on kykyä ymmärtää ja nimenomaan ymmärtää itsestään käsin. En halua rajoittaa sitä mahdollisuutta.

Kirjoitettu runo on kuin ikkuna, jonka kautta lukija katsoo omaan sisimpäänsä ja löytää sieltä sävyt,muistot, tunnelmat, ehkä kokonaisen kertomuksen, joka liittyy hänen elämäänsä. Vapaamittaisella, loppusoinnuttomalla runoudella on se hyvä puoli, ettei sitä lukiessa jää esim. riimien ja jonkin tietyn rytmin vangiksi. Se elää ja syntyy sisällöltään.yhä uudelleen. Monesti on käynyt niin, että uudelleen lukiessa runosta löytyy uusi taso, erilainen painotus, kun lukijan mieliala tai elämäntilanne muuttuu. Runokirja ei tyhjene yhdellä lukemisella, vaan se on tarkoitettu vuodesta toiseen luettavaksi. Uskon,että esim. tämä kirja avautuu ja jäsentyy kokonaisuutenakin eri tavalla esim. eri ikäisille lukijoille.

Runot ovat tietysti kirjoittajansa ajatuksia ja tunteita, mutta ei pelkästään sitä,vaan paljon enemmän. Voi sanoa, että kirjalla on kirjan todellisuus, jopa siinä määrin,ettei itsekään tiedä kaikkea,mitä oma kirja sisältää. Valmista käsikirjoitusta lukiessa kokee yllätyksiä ja alkaa nähdä ne monet mahdollisuu- det,miten sanat voidaan ymmärtää.Siinä vaiheessa on todella "nahkaton olo", ja alkaa miettiä, voisiko heittäytyä vielä enemmän erakoksi kuin jo on.

Kirjan syntyminen kaikkine vaiheineen on yhtä mielen myllerrystä, olipa lopputulos miten seesteinen tahansa.

Todellisen ja utopian välillä
virtaa ristiriitojen syvyys.

Aika ei tässä kirjassa kulje tasaisena virtana, vaan kuin tihenevänä; vuodenajat eivät tule vain toinen toisensa jälkeen, vaan ne ovat yhtäaikaisesti läsnä niin kuin koko eletty elämä meissä, osa tietoisena, suuri osa jossain muistin ja alitajunnan kerroksissa. Siksi: Elämä ei ole viiva vaan piste. Toisaalta vuodenajat ovat symbolisia. Valoa on enemmän ja jotain uutta.

Hiljaisuus ei ole tapahtumattomuutta, ei mitään nyykähtämistä; se on parhaimmillaan terapeuttista, lataavaa ja luovaa aluetta meissä ja ympärillämme. Levoton, äänekäs ja riepoteltu nykyihminen toivottavasti huomaa ajoissa kaipaavansa ja tarvitsevansa hiljaisuutta, rauhaa, rakkautta, ihmisarvoa ja kauneutta.

ETÄISYYS KULMAN TAKANA ilm. 2002 (Ilias)

Astut päivään
kuin miinoitetulle kentälle,
suojana rukous;
oppaanasi vain
jälkiviisauden myöhästynyt kartta.

Tätä lyhyttä runoa voisi pitää kirjani mottona, siinä on ydin: sellaista elämä on. Vaikka kuinka tavoittelemme onnellisuutta useinkaan tietämättä, mitä se mahtaa olla, ja kun kaikki on mielestämme hyvin, silloinkin jossain valon ja varjon rajamailla hiipii epäilys, arvaamattomuus, uhka. Minä hetkenä tahansa se jossain muodossa iskee, on todellisuutta ja valmis mullistamaan elämämme. Kokemuksesta tiedämme, että näin on, ja että on vain opittava selviämään sen kanssa. Ja että niin on kaikilla. Vastoinkäymiset, erilaiset pienet ja suuret elämän säröt ja järkytykset aiheuttavat kipua aikansa, parkaisujakin, kunnes muuttuvat elämänkokemukseksi tai jälkiviisaasti ajateltuna - turhaksi murheeksi. Tästä kirjoitan ja siitä, että meillä on oikeus nauttia niistä hyvistä asioista, jotka vuorollaan yllättävät.

Tähän mennessä olen mielestäni jotain ymmärtänyt, sisäistänyt elämän kokemusten kautta niistä ajatuksista, siitä viisaudesta, joka välähtää siellä täällä 26-vuotiaana kirjoittamassani debyytissä. Elän siinäkin mielessä jälkiviisauden aikaa.

Olen koko elämäni koettanut elää sen periaatteen mukaan, että enempää ei voi vaatia kuin selviämistä tästä hetkestä sellaisena kuin se tulee, sillä aina eivät suunnitelmani ja valmistautumiseni auta. Mielenrauha, ilo , kauneus ja lohtu, myös elämän tarkoitus löytyvät aivan ääreltä : läheisistä ihmissuhteista, pienistä asioista, elämyksistä ja niiltä rajoilta, missä näkyvä ja näkymätön, todellinen ja tuntematon kohtaavat. Tämän voi käsittää miten syvällisesti tahansa.

Eräs suuri ihme ja ilon aihe minulla henkilökohtaisesti ovat nämä kolme julkaistua runokirjaa kahden vuoden sisällä. Tällaista en osannut uneksiakaan vielä muutama vuosi sitten.

Tämä nyt esiteltävä kirja aiheutti minulle kyllä kärsimyksiä odotuttamalla itseään. Aivan vuoden alussa tipahteli muutama runo, jotka kaikki vierastivat toisiaan, ei siis mikään yhtenäinen sarja. Myöhemmin huomasin, että siinä oli kirjan perusrunko, ja että kaksi runoa, jotka eivät sopineet edellisen kirjan henkeen, sen kieleen, osoittautuivat tämän kokoelman "siemenrunoiksi". Kirjoitan siis hyvin taloudellisesti: mitään ei jää käyttämättä. Myös kirjan nimi löytyi siitä joukosta; se valitsi itsensä eikä myöhemminkään suostunut muuttumaan.

Mutta sitten ei ajatuksen ujentakaan kirjan suuntaan kuukausiin. Sanoin jo kustantajallekin, että tänä syksynä saatte olla rauhassa. Heinäkuun puolessa välissä alkoi tapahtua: runoa tuli minkä kerkesi kaiken näännyttävän marjankeruun, säilömisen, vieraiden kestityksen ym:n tapahtumisen lomassa. Elokuun viimeisenä päivänä satsi oli valmis ja viimeisteltykin.

Kootessani saldoa, sain jälleen kokea sen ihmeen, että jokaisella runolla on kuin onkin paikkansa: on syntynyt kokonaisuus, jota en ole tietoisesti suunnitellut, ja kirjan nimi kattaa sen. Tällaiset käsittämättömät asiat mm. antavat luottamusta ja halua jatkaa kirjoittamista. Muutenkin, olen huomannut, tarvitsen tällaista henkistä prosessia ja että haluan jatkuvasti muuttua ja kehittyä ilmaisussani; haluan olla siinä hyvä.

Etäisyys kulman takana- niin kuin mikään minun kirjoistani- ei ole mielestäni seniorikirja sisällöltään, vaikka kirjoittajana elänkin aikaa, jolloin kaikki, mitä vielä tulee tapahtumaan, saattaa olla lähellä, siis kulman takana.

ÄÄRI ilm. 2004 (Ilias)

Ääri - sanan merkitystä ei tarvinne selittää. Ääri tulee vastaan missä tahansa asiassa, elämän tilanteessa, koko elämässäkin lopulta. Minulle se merkitsee myös alitajunnan ja tietoisuuden rajavyöhykettä, jossa runo syntyy.

5.12.2003 katsoin, että kirja on valmis ja muutaman päivän päästä luovutin sen kustantajalle. Joulukuun lopussa sain vielä kolme runoa aivan valmiina. Ne olivat taas uudenlaisia. Eräs niistä on kirjan takakannessa. Olen kirjoittanut päiväkirjaani siitä: ”Voikohan kukaan ymmärtää, miten onnellinen olen tästä runosta. Se on kuin kotiin paluu, kun aika on mitätöity ja koko eletyn elämän miljoona palaa tallessa tarkoitustaan huutaen. Uuden löytämisen ihme, ohi sen, mitä joskus rantavesissä kahlatessa tunsin ja kaipasin. Nyt uskallan heittäytyä virtoihin, jotka on luvattu.” Tämä lienee sitä hybristä, jonka – senkin – sanotaan kuuluvan runoilijan työkaluihin.

Mutta intuitio on se tärkein!